maanantai 12. marraskuuta 2012

Heli Blåfield (9/2012): "Tiedän, miten suurella sydämellä lehteä tehdään"


Utaimen 9/2012 kuvapalautteen antoi tällä kertaa Etelä-Saimaan valokuvaaja Heli Blåfield:

Omista Utain-viikoista ei ole vierähtänyt kuin muutama vuosi. Siksi viime ja tänä vuonna olen lämmöllä osallistunut Utaimen arviointiin. Tiedän, miten suurella sydämellä lehteä tehdään. Jos palautteestani jää jotakin sellaista hampaankoloon, mistä haluaisitte jatkaa kanssani keskustelua, niin palautteen palautetta voi vaikka lähettää minulle sähköpostitse heli.blafield@esaimaa.fi.

On haastavaa, kun yhdellä kuvaajalla on vastuu lähes koko lehden kuvituksesta. Vaarana on, että lehden rytmistä ja ulkoasusta tule liian yksitoikkoinen. Itse törmään tähän Etelä-Saimaan viikonloppuvuoroissa, jolloin sunnuntain ja maanantain lehdissä suurin osa uutiskuvista on viikonloppukuvaajan kädenjälkeä. On siis hyvä, jos Utaimessakin suurimman osan keikoista tekevä valokuvaaja hieman ravisuttelisi omia vakiintuneita kuvakulmiaan. Tiedän, se on helpommin sanottu kuin tehty.

Yleisesti taitosta. Hyvä, ettei otsikoihin etsitä enää pipeteillä kuvista värejä. Less is more. Musta toimii yksinkertaisuudessaan hyvin.

kansi/ premi/ s.1

Aleksi Tuomolan pääkuva on asetelmaltaan mielenkiintoinen ja sopii hyvin otsikon kanssa: ”Sirkus leikkii painovoimalla”. Kaksi roikkuvaa ihmistä luovat hämähäkkimiesmäisen, yliluonnollisen vaikutelman. Se herättää lukijan mielenkiinnon tulevien sivujen osalta.

Taitollisesti kansi on vauhdikkaasta pääkuvasta huolimatta rauhallinen ja hillitty. Olisin ehkä kuitenkin taittanut sirkusjutun vinkkitekstin esimerkiksi pääkuvan ylle. Nyt se syö vahvaa kuvaa. Mutta nämä taitavat olla Utaimen tyylikirjan ohjeita, ei yksittäisten taittajien päätöksiä?

Aleksin vinkkikuva ”Joonalla on tulevaisuus” on ihan oiva. Ehkä olisin itse valinnut kuvan, jossa Joona on etualalla. Kuva on taitettu sen verran pieneen tilaan. Tai olisiko kannessa voinut toimia aiheesta viitteellisempi kuva? Joka olisi otettu esimerkiksi takaapäin? Jossa olisi silti näkynyt kyseinen kosketus?

Ella Kiviniemen ottama vinkkikuva Santeri Valkamosta toimii pienenä kuvana. Kuvassa on kaunis valo. Hymyssä on salaperäisyyttä.

s. 2-3/ ajassa

Kolumnikuvista. Vaikka Minea Koskisella onkin asiallinen katse silmissään, saanen silti sanoa, että hauska idea kolumnikuviin. Pidän rajauksesta. Ihmisen silmät ovat aina niin mielenkiintoiset!

Pidän siitä, ettei sivulle 2 ole yritetty väen väkisin luoda kuvituskuvaa esimerkiksi juttuun ”Yliopisto jättää lukihäiriöisen ilman apuvälineitä”. Väitän, että joissain toimituksissa oltaisiin saatettu sortua kuvaa, jossa esimerkiksi nuori opiskelija on kuvattuna takaapäin tietokoneen ääressä. Ymmärrätte varmaankin genren.
Tämäntyyppiset kuvituskuvat ovat turhia. Lehtikuvalla on oma tehtävänsä tarinankerronnassa. Pelkästään tekstille alisteiset kuvat saavat ainakin minut aamiaispöydässä turhautuneeksi.

Jutun ”Ulkomaalaisen kanssa avioidutaan harkiten” kuvitus on ihan ok. Pidän taustan sommittelusta. Ja selvästi Aleksi on saanut kuvattavat rennoiksi. Miettisin kuitenkin harkiten alaviiston käyttöä kuvakulmana. Nämä ovat tietenkin makuasioita. Mutta nyt kysyisin, että onko tämän tyylikeinon käyttö ollut välttämätöntä. Olisin mieluusti nähnyt parista myös kuin kuvaaja ei olisikaan ollut paikalla -henkisen kuvan. Vaikka olen omalaatuisten rajausten suuri ystävä, niin minua hieman häiritsee myös se, että Jinin käsi katkeaa ranteen kohdalta. Etenkin kun kyseessä ei ole tilanne, vaan sommiteltu henkilökuva. Ehkä pääpointtini on, että Aleksi olisi voinut mennä vielä lähemmäs. Tietysti tässä on voinut tulla vastaan lehtikuvaajan pahin vihollinen, aika.
Tai mitä jos olisi päästy pariskunnan kotiin. Olisiko se tuonut kuvaan lisää syvyyttä?

Verkkoon valitussa kuvassa ei välttämättä olla pariskunnan kotona, tämä jää hieman epäselväksi. Ollaanko jossain kerhohuoneessa? Vaikuttaa siltä, että kuva olisi otettu haastattelutilanteessa. Kuvassa on mukavan välitön tunnelma, joka syntyy muun muassa Jinin katseesta. Ehkä kuvausmiljöö jää hieman askarruttamaan.

s. 4-5/ kartalla

Ella Kiviniemen kuva Santeri Valkamosta on kiinnostava ja tunnelmaltaan riittävän erilainen kuin kannen vinkkikuva. Kun kannessa on lähikuva, toimii sisäsivun miljöökuva oivana vastaparina. Kuvassa on myös tummaa huumoria, mutta se on taiten luotu. Ehkä kuvaa olisi voinut rajata vielä himpun verran niin, että koko kuvaala olisi koostunut kivistä? Olisiko viesti ollut silloin vielä voimakkaampi? Makuasioita. Puuttuukohan kuvasta kuvateksti? Jutusta käy ilmi paikka, Kalevankankaan hautausmaa. Sitä olisin kaivannut kuvatekstiinkin. Kuvakulma yläviistosta kuvaa myös sotilaan roolia. Tässä kuvakulma on selvästi perusteltu.
Kuten tekstistä käy ilmi, ”sotilas tekee mitä käsketään”. Mietin pitkään sitä, onko hautuumaa liiankin osoitteleva. Toisaalta kuvan viesti on nyt hyvin vahva sekä graafisuudellaan että kontekstillaan. Rohkea valinta, hyvä niin. Kuvalla on vahva oma viesti.

Pidän myös Ellan ottamasta kuvasta verkossa. Pienen tytön katse kuvaa hyvin
kadettien huomiota herättävää pukeutumista. Kuvassa on kaunis valo, toisaalta hyvin
erilainen, pehmeämpi tunnelma kuin lehteen valitussa kuvassa.
Suutariopiskelijan kuvassa on mukava sommittelu. Olisin ehkä kaivannut kuvaan
enemmän syväterävyyttä, eli enemmän tilan tuntua koneiden täyttämästä hallista.
Toisaalta on hyvä, että pääkuva rikkoo miljööhenkilökuvan kaavaa, joka on herkästi
se lehden käytetyin. Nyt sivujen neljä ja viisi välillä on hyvä rytmi, kun ihmisten koot
vaihtelevat kuvissa. Kuvan vino horisontti mietityttää. Tuoko se kuvaan lisäarvoa?

s.6-7 / luotain

Aukeaman ylitse on hankalaa taittaa kuvaa. Tässä Aleksin kuva kuitenkin taitollisesti
toimii. Nyt on tosin pakko huomauttaa taasen alaviistosta kuvaamisesta, sillä se
toistuu. Mitä kuvakulmalla halutaan sanoa? Nämäkin ovat tietyllä tavalla makuasioita.
Ja itsekin olen käynyt monenlaisia suuntia läpi. On tosin hyvä, ettei tässä kuvassa
poseerata, vaan kuvataan tekemistä. Olisin ehkä laittanut sisäsivun pienemmän kuvan
kannen vinkkikuvaksi. Ehkä minua hieman häiritsee se, että kannen ja sisäsivun
kuvassa on samantyylinen sommitelma. Tavallaan tuntuu kuin pääkuvan olisi nähnyt
jo kannessa. Tekstin teesi on, miten vanhemmat pyrkivät ”tekemään vammaisuudesta
tavallista”. Mitä jos kuva olisi otettu samalta tasolta? Olisiko se muuttanut kuvasta
syntyviä mielikuvia?

Verkossa on käytetty kuvituskuvaa, jossa on hellyttävä puristus. Yksinkertaisuudessaan kuva toimii tähän aiheeseen.

s. 8-11 / näkymä

Nyt on selvästi ollut aikaa, ja se näkyy! Todella monipuolinen kuvasalkku Aleksilta.
Erilaisia kuvakulmia, on menty ihmisiä lähelle ja taitto on onnistunut. Pidän myös
siitä, että pääkuvaksi on rohkeasti valittu kyseinen kuva. Se on mielenkiintoinen.
Esimerkiksi ihmisneliö sivulla yhdeksän olisi ollut ehkä traditionaalisempi valinta,
mutta tässä on ollut rohkeaa suunnittelua.

Olisiko kuvissa voinut näkyä vielä enemmän jutussakin mainittua harjoitusten
jälkeistä aikaa? Kyytiä odottelevat tytöt, mustelmien vertailu? Kun kuville annetaan
näin paljon tilaa, voisi kuvasalkkuun kuulua myös enemmän kuvia itse lajin
ympäriltä. Tämän vuoksi sivun 10 pikkukuvissa alkaa olla jokseenkin toiston makua.
Ja kuka on venyttelevä tyttö? Olisin kaivannut kuvatekstejä.

Pidän kuitenkin siitä, että kolme pääkuvaa ovat keskenään tarpeeksi erilaisia,
vaikkakin tunnistettavasti samasta kuvasalkusta. Mielenkiinto kuviin pysyy yllä.
Kuvagalleriasta. Kannen pääkuva onkin rajattu. Hyvä, että galleriassa on alkuperäinen
kuva. Senkin rajaus toimii. Ehkä olisin aloittanut kuvagallerian nyt järjestyksessään
toisella kuvalla. Kuvagalleriaa selatessa tuli mieleen, että olisiko aihe ollut
helpommin lähestyttävä, jos kuviin olisi valinnut yhden/ parin sirkuskoululaisen
treenit. Nyt kuvissa vaihtelevien eri tyttöjen myötä reppari jää näin verkossa hieman
hajanaiseksi. Johtuen ehkä myös lajien kirjosta.

Hienoa, että kuvagalleria on olemassa, ja että kuvat saa auki myös isompikokoisina!
Tosin en aivan ymmärrä, miksi gallerian vieressä on osa kuvista päällekkäin ja eri
järjestyksessä kuin itse galleriassa. Teknisesti korjattavissa varmastikin.

s. 12-13 / media

Aleksin kuva täydellisen riimin etsijästä on hauskasti sommiteltu. Miljööhenkilökuva
toimii. Mutta ehkä kolmas poseeraava henkilökuva on jo aika paljon yhden lehden
sisälle. Olisiko kuvaan voitu hakea jokin tilanne? Olisiko Huhtalaa voinut seurata
työnsä ääressä? Pidän kuitenkin siitä, että työympäristö näkyy. Kyseessä on selvästi
kliininen tila. Huonekalut kertovat paljon musiikin tyylistä.

Elias Lahtisen ja Laura Hakaliston kuvituskuva sivulla 13 on onnistuneesti toteutettu.
Mutta onko se täysin välttämätön? Kuvituskuva kyllä konkretisoi hauskalla tavalla
aihetta.

Jutun ”Yleisö haluaa valkokankaan” kuvitus on mielestäni turha. Vaikka kuva
mielenkiintoinen onkin, ei se tämänkokoisena pääse oikeuksiinsa. Taitolliset
ongelmat, kuten ylimääräinen tila, olisi hyvä pyrkiä ratkaisemaan muutoin kuin
postimerkkikuvilla.

WWW-palsta on hauska. En muista moista omilta ajoiltani. Ja mielenkiintoinen
kolumni Maarit Alkulalta, go girl!

s. 14 / elämykset

Minea Koskisen kuvassa katse kiinnittyy lapsen hämmentyneeseen katseeseen, mikä
on toisaalta aika helppo kohde. Juttu on mielenkiintoinen, ja kyllä kuvasta lastakin
syvempää pintaa löytyy. Taustalla näkyvä kasvonaamio antaa siitä viitteen.
Kuolleiden alttari herättää kiinnostuksen. Ehkä olisin halunnut jutun luettuani nähdä
siitä lisää. Aina ei tarvitse kuvata orjallisesti haastateltuja ihmisiä. Martinez kuulostaa
kuitenkin sen verran kiinnostavalta, että jäin kaipaamaan hänen kasvojaan. Mutta
olikohan hänen kuvaaminen mahdotonta?

s. 15 / huvit

Aleksin kuvasta välittyy pubivisojen syvin olemus, olut ja pohdinta. Tampereella
asuneena voin todeta, että kaupunki on pubivisojen aatelia. Kuvassa toistuu ehkä
Aleksille tyypillinen asetelmallisuus. Omassa tyylissä ei ole mitään vikaa,
päinvastoin, se tekee kuvaajan. Ehkä viestinä kaikille lehteen kuvanneille. Luottakaa
rohkeasti omaan visioon ja tyyliinne. Tampereella opetetaan hienosti eri
julkaisutyyppeihin kuvaaminen. Kun osaa kuvata kontekstiin kuitenkin pitämällä
kiinni omasta kädenjäljestä, on jo aika pitkällä. Mielestäni vahvaa kädenjälkeä näkyi
läpi lehden. Rohkeammin vain lähelle. Kuvaajana ei ole koskaan valmis.
Graafinen muistilista pubivisoista toimii taitollisena elementtinä.

s. 16 / takakansi

Saara Sivosen takakansi on yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja leikittelee tunnetulla I
<3 NY -teemalla. Mutta julisteen viesti jää hieman epäselväksi. Pyöräilijöille lisää
tilaa, ottakaa pyöräilijät huomioon? Kun en nyt Tampereella asu, niin voi olla että
juliste ottaa kantaan keskusteluun, josta olen tietämätön. Jokin on kuitenkin tullut
julisteen tekijän ja Tampere-rakkauden väliin. Vai onko se yksittäinen pyöräilijä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti